Innovaatiopuhetta julkisella sektorilla

Osallistuin joulukuussa Innomarkkinoille (14.12.2011), sillä olin kiinnostunut kuulemaan, millaisia käsityksiä julkisen sektorin toimijoilla on innovaatioihin, luovuuteen ja uuden kehittämiseen liittyen. Innovaation käsite ei mielestäni ole ihan yksinkertainen, vaikka se kuuluukin tällä hetkellä työn tekemisen arkeen niin yksityisellä, julkisella kuin kolmannellakin sektorilla. Tässä kirjoituksessa kokoan yhteen kyseisen päivän herättämiä ja alkuvuoden jo kypsyttelemiäni ajatuksia innovaatioista julkisella sektorilla.

Suhtautumiseni innovaation käsitteeseen on ollut jokseenkin kahtiajakautunut jo jonkin aikaa. Ei ole helppoa tunnistaa, millaisia konkreettisia hedelmiä innovaatiopuhe on julkisella sektorilla toistaiseksi saanut aikaan. Sen sijaan olen toisinaan tulkinnut, että puhe innovaatioista liittyy markkinavoimien, kilpailun ja tehostamisen vyörymiseen myös julkisen sektorin organisaatioiden arkeen. Tätä kehitystrendiä ei ole aina koettu työntekijöiden näkökulmasta vain positiiviseksi.

Toisaalta epäilykseni innovaatiopuhetta kohtaan eivät tarkoita sitä, ettenkö kannattaisi julkisen sektorin toiminnan uudistamista. Toivottavaa olisi, että esimerkiksi nuorille suunnatut palvelut kehittyisivät entistä toimivammiksi siten, että niiden määrä, luonne ja laatu olisivat nykyistä useammin nuorten palvelutarpeiden mukaisia. Uskonkin, että useimmiten innovaatiopuheella korostetaan tarvetta muuttaa nykyisiä toimintamalleja uuden, entistä paremman, tulevaisuuden luomiseksi. Mutta onko innovaation käsite todella toimiva työkalu julkisen sektorin kehittämistyössä? Mihin käsitteellä todella viitataan ja miten kuntien ja valtion organisaatioiden innovatiivisuutta on pyritty tukemaan?


Yrityselämästä lainattua

Innovaatioista ja luovuudesta on totuttu puhumaan erityisesti silloin, kun on haluttu kuvata yritysten menestyksellistä toimintaa. Organisaatioita mainostetaan innovatiivisina  ja työntekijöiksi etsitään luovia innovaattoreita. Innovaatio käsitteenä onkin totuttu yhdistämään tuottavuuteen, talouskasvuun ja kilpailukykyyn (Antti Hautamäki 2011). Yksityisellä sektorilla työntekijöiden innovatiivisuutta on totuttu tukemaan erityisesti rahallisilla bonuksilla ja työntekijän vapautta lisäämällä.

Innovaatiot eivät siis ainakaan äkkiseltään kuulosta soveltuvan ongelmitta julkiselle sektorille, jossa työ jäsentyy osana laajojen, hitaiden ja usein kovin byrokraattisten virastojen arkea. Työn tekemisen joustavuutta, ajattelemisen aikaa ja vapautta sekä ylimääräistä rahaa bonuksiin on harvoin tarjolla. Tämän takia on kiinnostavaa, että innovaatioista ja luovuudesta kuitenkin puhutaan yhä useammin myös julkisen sektorin toiminnoissa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii sosiaali- ja terveysalan toimijoita yhteen kokoava Innokylä, joka rohkaisee alojen toimijoita yhteiseen innovointityöhön. Innovaatioita toivotaan ratkaisuiksi julkista sektoria painaviin haasteisiin, kuten esimerkiksi kansalaisten ikärakenteen muutokseen.

Vaikka innovaatiot ovat kielenkäytössä siirtyneet sujuvasti sekotrilta toiselle, ei innovaatioiden ilotulitusta ole kunnissa kuitenkaan aina käytännössä tunnistettu. Monet ovat jo kyllästyneet läpitunkevaan ja kaikkialta löytyvään innovaatiopuheeseen. Herääkin kysymys, onko innovaatio julkisella sektorilla vain tyhjä trendikäs mantra? Mikäli ei, mitä sillä itse asiassa sitten tarkoitetaan?

Julkisen sektorin innovaatiopuhetta on mahdollista ymmärtää esimerkiksi samaistumalla Jyväskylän yliopiston tutkimusprofessori Antti Hautamäen puheisiin pehmeistä innovaatioista (2011). Pehmeät innovaatiot ovat hänen mukaansa ratkaisuja, jotka parantavat ihmisten hyvinvointia ja elämän laatua. Tällaisten innovaatioiden lopullisena päämääränä ei koskaan ole raha, vaan hyvinvoiva ihminen. Innovaatio on asia, joka luo yhteiskunnallista kestävää arvoa. (Hautamäki 2011.) Näin ollen julkisen sektorin innovaatio on ensisijassa sosiaalinen ilmiö, ei materiaalinen tuote (vaikka käytännössä se voi toki olla myös tätä).

Innovaatioita metsästämässä

Kun innovaatio on määritelty uudelleen soveltamiskontekstilleen sopivalla tavalla, voi seuraavaksi kysyä, miten niitä kyseisessä kontekstissa parhaimmalla mahdollisella tavalla sitten edistetään? Kun yksityisellä sektorilla innovaatioita synnytetään mm. lupauksilla rahasta ja maineesta, eivät kyseiset motivaattorit toimi monestakaan syystä yhtä hyvin julkisella sektorilla.

Julkisella sektorilla innovaatioita on pyritty edistämään ainakin yhteistyön tiivistämisen kautta. Esimerkiksi nuorisolaki velvoittaa kuntia monialaisen yhteistyöverkoston muodostamiseen. Epäilys herää kuitenkin nopeasti: onko lakivelvoite oikea tapa tukea näiden ns. pehmeiden innovaatioiden syntymistä? Yhteistyön hedelmällisyyttä on tutkittu paljon ja on varmasti totta, että kun samoja asioita pohditaan yhdessä erilaisista näkökulmista, saadaan todennäköisesti ilmoille myös sellaisia ideoita, joita kukaan yhteistyön osapuoli ei olisi itsekseen tullut keksineeksi. Olisi kuitenkin huomioitava, että mikä tahansa yhteistyö ei tuota hedelmää. Esimerkiksi Aalto-yliopiston tutkimuspäällikön Timo Järvensivun mukaan (2011) vain sellainen yhteistyöverkosto, joka perustuu luottamukseen ja toisten tuntemukseen, kykenee luovaan ongelmanratkaisuun. Yhteistyöverkostovelvoitteen lisäksi ihmiset pitäisi siis saada tutustumaan ja kiinnostumaan toisistaan, luottamaan toisiinsa ja olemaan luottamuksen arvoisia.

On itse asiassa aika nurinkurista, että kun yksityisellä sektorilla innovaatioita jahdataan mm. rahapalkkioiden sekä vapauden ja joustavuuden lisäämisen keinoin, näyttäytyvät julkisen sektorin kannustintoimenpiteet puolestaan lakisäätelyinä, velvoitteina ja sanktioina. On toki ymmärrettävää että yksityisen sektorin motivaattorit ovat toimimattomia julkisella sektorilla: ensinnäkin virastojen laajuus luo byrokraattisuutta, joka estää usein tehokkaasti työn tekemisen vapauden ja joustavuuden lisäämistä. Toiseksi rahalla ja maineella toimivista keksinnöistä palkitseminen johtaa helposti kilpailun kiristymiseen, tiedon pihtaamiseen ja avoimen yhteistyön vaarantumiseen, mikä ei ymmärrettävästi ole toivottavaa yleistä hyvinvointia tavoiteltaessa. Innovatiivisuus on kuitenkin heikoilla kantimilla, mikäli sen pitäisi perustua pelkkiin velvoitteisiin, pakkoihin ja rangaistuksenpelkoon. Mutta millä tavoilla julkisen sektorin innovaatioita sitten todella voitaisiin tukea?

Verke pyrkii tässä haasteessa kantamaan oman kortensa yhteiseen kekoon. Verkessä ajattellaan, että nuorille suunnattujen palveluiden kehittämisessä innovaatioita, eli käytännössä toimivia ratkaisuja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseksi ja edistämiseksi, voidaan saada aikaan erityisesti avoimuutta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta korostamalla. Verkessä luotetaan siihen, että tiedon avoin jakaminen ja sen yhdessä tuottaminen ja arviointi tukevat luovia ratkaisuja nuorten kanssa työskentelevien keskuudessa. Lisäksi Verkessä ajatellaan, että  kaikille avoin aktiivinen keskustelu nuorille suunnattua työtä ohjaavista arvoista on tärkeä lähde sille energialle ja motivaatiolle, jota luova kehittämistyö edellyttää. Sekä avoin tiedon jako että aktiivinen keskustelu arvoista (mikä minkäkin toimijan mielestä on tärkeää ja miksi) rakentavat tuntemusta ja lopulta luottamusta niiden toimijoiden välille, jotka yhdessä ovat vastuussa siitä, että nuoret voivat yhteiskunnassamme hyvin.

Luottamuksellisia verkostoja voidaankin pitää yhtenä tärkeimpänä voimavarana julkisen sektorin innovaatioita tuotettaessa. Kun kehittämistyöskentely on läpeensä aitoa yhteistyötä, on todennäköistä, että konkreettisia ja luovia keksintöjä todella myös saadaan aikaiseksi. Huomioitavaa on sekin, että uudet hyvät käytännöt leviävät todennäköisesti sitä paremmin, mitä useampi toimija kokee olleensa osana kyseistä innovatiivista työskentelyä. Puhuttaessa julkisen sektorin innovaatioista kannattaakin ehkä vasta ihan viimeiseksi kiinnittää huomiota myös rahaan: avoimesta tiedosta, aidosta yhteistyöstä ja yhteisistä arvoista syntyneet innovaatiot tuottavat todennäköisesti lopulta myös taloudellisia säästöjä.

Lähteet:

Hautamäki, Antti (2011) Innovaatioiden ekosysteemi luovuuden tilana – osaamista ja elinvoimaa verkostoista, vuorovaikutuksesta ja käyttäjiltä. Luento Innomarkkinoilla Helsingissä 14.12.2011.

Järvensivu, Timo (2011) Verkostomainen kumppanuustoiminta: verkostojohtamisen haasteet ja eteneminen kehittämishankkeissa. Luento Innomarkkinoilla Helsingissä 14.12.2011.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s